Kai tätäkin blogia voi taas hyödyntää..

Jepulis eli meillä alkaa ensi viikolla TOP, eli siis työssäoppimisjakso. Meillä oli mainittuna jossain että tulisi täyttää sähköistä oppimispäiväkirjaa, joten päätin että kun olen tällaisen blgin kirjoittamisen alkanut, jatkan siis sen pitämistä, sillä olimme tuosa juuri menneet 10 viikkoa projektissa, jonka dokumentointi tavaksi valitsimme blogin, ja huomasin kuinka helppoa oli poimia niitä menneitä kokemuksia sieltä. Tuo kirjoitttamamme blogi on valitettavasti suljettu, koska siellä on tietoja, joita ei voi esittää julkisesti, joten en valitettavasti voi koko blogia sinulle vinkata.

Nyt tänään kirjoittamani asiat eivät koske varsinaisesti TOP:sta, vaan ajatuksia jotka syntyivät siis ennen sitä. Keskustelimme luokkatoverini kanssa eri tavoista suorittaa nuorisotyötä. Hän oli kohdannut ongelmia työpaikallaan muiden nuorisotyöntekijöiden suunnalta siinä, että hänellä on erilainen tapa suorittaa työtä. Hän oli saanut kritiikkiä tavastaan toimia ohjaustilanteessa. Itse näin, kuinka hänen tavallaan tehtynä, lopputulos oli sama, kuin toisella tavalla suoritettu työ: Hän sai nuoret työskentelemään keskenään. Hän on samanlainen kuin minä: Paras tapa innostaa nuoria mukaan tekemiseen, on oman tekemisen kautta; hieman enemmänkin voi ohjata ja aina ei tarvitse alentaa itseään, jotta nuori tuntisi itsensä hyväksi. Tuosta itsensä alentamisesta/ tyhmäksi tekemisestä voin sanoa sen verran, että se on todellakin joskus tärkeää ja tarpeellista, mutta jos teet itsestäsi tyhmän liian usein, kuinka helvetissä kuvittelet nuorien arvostavan sinua, jos he pitävät sinua tyhmänä kuin lapanen?

Liitin tähän blogiiin pätkän projektin aikana kirjoittamastani jutusta Onko nuorisotyötä tehtävä samalla lailla ja siinä mietin miksi minusta tuntuu ettei nuorisotyö ole minua varten. Tajusin asian tällä viikolla, kun keskustelin työelämässä olevan luokkatoverini kanssa, joka oli törmännyt vastaavaan ilmiöön, eri tavalla toteuttaminen tuomittiin väärin tehdyksi. Tämä ei ole toiminut muilla, ei sitä kannata enää kokeilla. Tuossa ajatuksessa on vain se ongelma, että eri persoonat reagoivat eri lailla eri toteuttajiin. Koska toverini on karismaattinen yksilö, voi hänellä toimia moni juttu, mikä muilla on epäonnistunut.
Häntä ruoskittiin hänen tavastaan toteuttaa työtä. Hän on yksi lahjakkaimmista, karismaattisimmista ihmisistä mitä olen tavannut, ja tämä aiheutti minulle suurta ihmetystä. Toki hän vielä tarvitsee monissa asioissa ns "kovaa kättä", kuten nuorisotyön teorian liittämisessä työhön, ja monissa muissa työn aspekteissa, kuten esimerkiksi suunnitelman teossa, mutta en usko että hänen tavassaan suorittaa työtä on mitään vikaa. Hän on innostaja, kuten minäkin. Hän kokee että oman tekemisen kautta nuoret saadaan innostettua tekemään itsekin, ja syy miksi me siinä onnistumme, on siinä että olemme itse innostuneita, ja osaamme innostaa tekemisen kautta.
Itsehän kohtasin tätä samaa projektin aikana siinä että kun kaksi erilaista nuorisotyöntekijää seurasi ryhmämme touhua, He näkivät oman tekemisen kautta innostamisen keskenämme puuhastelulta, kun taas ainakin itse näin sen juuri sitä mitä se oli: oman tekemisen kautta innostamiselta. Jos nuoria olisi osallistunut niin paljon, että jonkun olisi pitänyt jäädä ulkopuolelle, olisi ulkopuolelle jäänyt ollut ohjaaja: Ohjaaja astuu syrjään toiminnasta, jos nuoret saadaan keskenään toimimaan ryhmässä. Tämä on mielestäni sosiaalista vahvistamista. Saada nuoret toimimaan ryhmässä.
Palatakseni aiemmin kirjoittamaani pätkään   Onko nuorisotyötä tehtävä samalla lailla jos ohjaaja on koko ajan mukana siinä mitä tapahtuu ja kyselemässä, niin onko se sosiaalista vahvistamista, vai vahtimista, ja keskustelun yllä pitämistä?

Palatakseni tuohon toveriini: Hänen käyttämiensä tapojen aliarviointi, ja dissaus on mielestäni väärin, sillä hän oli päässyt samaan lopputulokseen, kuin muutkin: nuoret tekivät töitä yhdessä. Mielestäni työssä tulisi muistaa että se mikä toimii yhdellä, ei toimi toisella, mutta se ei tarkoita että tämän metodit olisivat yhtään sen vääremmät kuin toisen.


Kysyinkin opettajaltamme onko asiasta tehty tutkimusta, tai asiasta kirjoitettu kuinka tehdyn työn suorittaja vaikuttaa työn tuloksiin, jos verrataan esim. analyyttisen ohjaajan ja innostavan ohjaajan työtä. Omaan mieleeni tuli vain Torey Haydenin kirjat, jotka opettajamme oli "pakottanut" (= yksi kirja piti lukea, luin 5, onneksi hän tutustutti minut tuotoksiin) lukemaan kurssin aikana. Torey Hayden oli oman alansa "outolintu", hän ei uskonut teorioihin, kuten en minäkään. Hän käytti mm. laatikon ulkopuolisia tehtäviä, jotka eivät olleet vallassa olleen opetussuunnitelman mukaisia, ja aina hänen tuloksensa puhuivat puolestaan. Hänen tuloksensa olivat aina huippuluokkaa klinikoilla tai kouluilla joissa hän työskenteli. Yksi asia toimii toisella ja toisen kohdalla, toinen taas toisilla.
Itsehän jos olisin suuri ajattelija, nero tai päättäjä, kieltäisin noudattamasta vain yhtä oppisuuntaa, vaan käskisin tutustumaan kaikkiin, ja vielä miettimään omiakin vaihtoehtoja: Jokainen ihminen on erilainen, niin työntekijä kuin myös asiakaskin, ei mitkään valmiit kaavat toimi kaikille. Siinä missä Freud painotti unien merkitystä ajatusten julkilausumana, itse näen ne jokaisella erilaisella ihmisellä eri tavoin ilmentyvinä ajatuksina mieltä askaruttavina asioina. Uni ei välttämättä kuvaa sitä mitä haluaisit tapahtuvan, se kuvaa sitä mihin mielikuvituksesi on mahdollista mennä, riippumatta siitä mitä alitajunnassasi tahtoisit tapahtuvan, tai mikä millekin on symbolista.

Miten tekemämme nuorisotyön voidaan nähdä erilailla

Olin jo käynyt nukkumaan, mutta minua kiukutti. Kiukutti niin että hampaat kiristyivät yhteen, ja jos otsasuonellani olisi taipumusta sykkiä, se olisi poksahtanut otsasta ulos. Mietin syvään mikä tämän taas aiheutti. Jokaisena päivänä kun olemme olleet tutustumassa koulunuorisotyötä tekeviin kouluihin, olen ollut todella vapautunut, onnellinen, ja olen iloinnut tapaamistamme upeista ihmisistä. Olen kokenut että jokainen päivä on ollut mahtava, ja tuntenut lähes joka päivän päätteeksi melkein, että ehkäpä se nuorisotyö saattaisikin olla minun juttuni...melkein...ehkäpä... Taas jokaisen koulunuokkupäivän aikana ja jälkeen tunnen ettei nuorisotyö todellakaan ole minua varten. Päivän aikana tunnen oloni ahdistuneeksi, ja jopa hieman stressaantuneeksi. Mietin iltaisin, ettei minusta koskaan ole samanlaiseksi ohjaajaksi, kuin olen nähnyt päivän aikana, ja olen tuntenut oloni todella, todella pettyneeksi sekä kiukkuiseksi. 

Tänään sen tajusin miksi minusta tuntuu tältä näiden päivien jälkeen: Olen nähnyt näinä kiukkua aiheuttaneina päivinä sellaista nuorisotyötä jota minä en halua toteuttaa. Sen tekijät ovat hyvin luontevia työssään ja todella hyviä siinä, mutta sellainen työ ei todellakaan ole minua varten. Tiedän että olemme nuoria varten työssämme, meidän tulisi osallistaa nuoria mahdollisimman paljon ja nuoret ovat pääasia. Tätä ajatusta toteuttaa kumpikin koulunuorisotyö sekä nyt projektin aikana näkemäni nuokkutyö. Olen kysellyt mikä nuoria kiinnostaa, ja nauttinut siitä suuresta, sillä olen saanut hyviä keskusteluita aikaiseksi.
Suurena erona on kuitenkin se että koulunuorisotyössä myös minuun aikuiseen, on suhtauduttu kuin tasavertaiseen ihmiseen. Myös minun sanomiseni on tärkeää, minun mielipiteelläni on myös väliä, myös minun juttujani halutaan kuulla. Olemme koulunuorisotyössä kokoustaneet tilassa jossa nuoret ovat olleet paikalla, heillä on ollut mahdollisuus osallistua keskusteluun, seurata kuinka aikuiset ihmiset keskustelevat, kuuntelevat ja toimivat vuorovaikutuksessa toisiinsa. Kuinka aikuiset ovat kohteliaita toisilleen ja todella aidosti kuuntelevat toisiaan. Nyt olen kokenut, että nuokkutyö jota olen nähnyt, menee täysin sillä painopisteellä, että nuorilta kysellään koko ajan kaikennäköistä, jos aikuisella on jotakin asiaa, sillä ei ole niin väliä, se ei ole tärkeää. Olen myös huomannut että koska ei aidosti osata kuunnella niitä aikuisia, epäselvyyksiä syntyy. 

Jos keskitymme vain ja ainoastaan siihen, että kyselemme koko ajan nuorilta jos jonkin näköistä, emmekö kasvata täysin itsekeskeisiä yksilöitä?
Jos me emme näytä esimerkillämme kuinka keskustellaan aidosti, kuinka nuoret sen oppivat. Jos kyselemme nuorilta asioita kun he räpläävät kännykkäänsä, emmekö anna signaalin että on ihan ok räplätä sitä kännykkää, kun keskustellaan? 
Jos emme kohtele toisia aikuisia kunnioittavasti, emmekö näytä tällöin nuorille ettei aikuisia tarvitse kunnioittaa, ja ettei aikuisten jutuilla ole väliä? Ei aikuisia tarvitse kuunnella. Jos meitä ei tarvitse kuunnella, niin kuinka voimme kasvattaa ketään?

Olen vuosikausia ihmetellyt mistä kasvaa niitä ihmisiä joiden keskittymiskyky toisen puheeseen on lyhyempi kuin salamanisku. Miten nämä ihmiset tuntuvat olevan kiinnostuneita vain siitä, mitä itsellä on sanottavaa. Vasta muutaman vuoden olen myös ihmetellyt sitä mistä kasvaa niitä ihmisiä joiden mielestä on kohteliasta näpyttää kännykkää jos toinen puhuu. Esim meidänkin oppitunneilla tämä oli aluksi valitettavan yleistä, tilanne on parantunut, mutta koska opittuja tapoja on hankala kitkeä pois, tapahtuu sitä välillä vieläkin. Luulin että tämä on ajan ilmiö, ja osa diginatiiviutta. Olen saanut vastauksen: näitä kasvatetaan hyväksymällä tällainen käytös, ja olemalla näyttämättä mallia siitä kohteliaasta, kuuntelevasta ja toista arvostavasta tavasta toimia. Aikuisen on oltava aikuinen. 

Koska en alaa ole päivääkään tehnyt palkkatyössä, enkä edes vielä valmistunut, en varsinkaan ole oikeutettu sanomaan että onko tämä tapa oikea vai väärä, mutta sen voin sanoa, että jos nuorisotyö kuuluu suorittaa tuolla tavoin, se ei todellakaan ole minua varten. Aikuisellakin on oikeus aikuisuuteen!