Olisiko aika vetää yhtä köyttä ja sanoa että nyt yrititte kusettaa väärää kansaa?

Olen pahoillani etten ärähtänyt kovempaa aiemmin, kun eläkeläisiltä, vammaisilta, sairailta ja opiskelijoilta leikattiin. Halusin uskoa että tilanne muuttuisi paremmaksi, ja minä en nähnyt mihin meitä kaikkia ollaan viemässä. Olen yrittänyt näihin kuviin kerätä kokoon tietoa siitä, mitä meille ollaan tekemässä. Pohjasin kuvan tiedot Noam Chomskyn Requiem for an American Dream dokumenttiin, jossa kerrotaan kuinka Amerikan talous on tuhottu. Näen itse täysin selvästi, että sitä samaa ollaan tekemässä meillekin, en välttämättä osannut sitä tuoda esille noissa kuvissa. Katsokaa kaikki kykenevät dokkari Areenasta,niin kauan kuin se siellä on,  katsokaa se niin että näette, mitä meillä Suomessa nyt tapahtuu.

Olen viimeisiin kuviin kerännyt myöskin ajatuksia, millä voisimme lähteä korjaamaan niitä tuhoja, mitä nyt on jo saatu aikaan. Tarkemmin en availe ideoita kuvissa, olen kirjoittanut ideoita jo aiempiin julkaisuihini. Ne ovat julkisia, joten siitä vaan tutustumaan. Jos nyt joku haluaa lähteä kirjoitustani kritisoimaan, niin siitä vaan, yritän keskustella jos ehdin. En ole Noam Chomsky, joten sieltä voi hyvinkin löytää jotakin parannettavaa. Jos joku haluaa lähteä trollaamaan tai provosoimaan, niin katso muita kommenttejani muissa julkaisuissa, niin näet etten lähde mukaan sellaiseen. Minä säästän tällä hetkellä mieluummin energiani siihen että yritän saada kansan yhdistämään voimansa, kuin väittelen mielipide-eroista. Olen muuttanut numeroiden järjestystä, sen mukaan mikä se itselleni on looginen, miten Suomessa on edetty.

Kun katsotte noita kahta ensimmäistä kuvaa, niin miettikää eikö kuulosta tutulta. Ne ovat ne keinot millä Amerikan talous romahdutettiin, ja niitä käytetään nyt meillä. Nyt on aika kaikkien lyöttäytyä yhteen, ja sanoa, meitä ette kuseta.

Kuva 1

Kuva 2

Kai tätäkin blogia voi taas hyödyntää..

Jepulis eli meillä alkaa ensi viikolla TOP, eli siis työssäoppimisjakso. Meillä oli mainittuna jossain että tulisi täyttää sähköistä oppimispäiväkirjaa, joten päätin että kun olen tällaisen blgin kirjoittamisen alkanut, jatkan siis sen pitämistä, sillä olimme tuosa juuri menneet 10 viikkoa projektissa, jonka dokumentointi tavaksi valitsimme blogin, ja huomasin kuinka helppoa oli poimia niitä menneitä kokemuksia sieltä. Tuo kirjoitttamamme blogi on valitettavasti suljettu, koska siellä on tietoja, joita ei voi esittää julkisesti, joten en valitettavasti voi koko blogia sinulle vinkata.

Nyt tänään kirjoittamani asiat eivät koske varsinaisesti TOP:sta, vaan ajatuksia jotka syntyivät siis ennen sitä. Keskustelimme luokkatoverini kanssa eri tavoista suorittaa nuorisotyötä. Hän oli kohdannut ongelmia työpaikallaan muiden nuorisotyöntekijöiden suunnalta siinä, että hänellä on erilainen tapa suorittaa työtä. Hän oli saanut kritiikkiä tavastaan toimia ohjaustilanteessa. Itse näin, kuinka hänen tavallaan tehtynä, lopputulos oli sama, kuin toisella tavalla suoritettu työ: Hän sai nuoret työskentelemään keskenään. Hän on samanlainen kuin minä: Paras tapa innostaa nuoria mukaan tekemiseen, on oman tekemisen kautta; hieman enemmänkin voi ohjata ja aina ei tarvitse alentaa itseään, jotta nuori tuntisi itsensä hyväksi. Tuosta itsensä alentamisesta/ tyhmäksi tekemisestä voin sanoa sen verran, että se on todellakin joskus tärkeää ja tarpeellista, mutta jos teet itsestäsi tyhmän liian usein, kuinka helvetissä kuvittelet nuorien arvostavan sinua, jos he pitävät sinua tyhmänä kuin lapanen?

Liitin tähän blogiiin pätkän projektin aikana kirjoittamastani jutusta Onko nuorisotyötä tehtävä samalla lailla ja siinä mietin miksi minusta tuntuu ettei nuorisotyö ole minua varten. Tajusin asian tällä viikolla, kun keskustelin työelämässä olevan luokkatoverini kanssa, joka oli törmännyt vastaavaan ilmiöön, eri tavalla toteuttaminen tuomittiin väärin tehdyksi. Tämä ei ole toiminut muilla, ei sitä kannata enää kokeilla. Tuossa ajatuksessa on vain se ongelma, että eri persoonat reagoivat eri lailla eri toteuttajiin. Koska toverini on karismaattinen yksilö, voi hänellä toimia moni juttu, mikä muilla on epäonnistunut.
Häntä ruoskittiin hänen tavastaan toteuttaa työtä. Hän on yksi lahjakkaimmista, karismaattisimmista ihmisistä mitä olen tavannut, ja tämä aiheutti minulle suurta ihmetystä. Toki hän vielä tarvitsee monissa asioissa ns "kovaa kättä", kuten nuorisotyön teorian liittämisessä työhön, ja monissa muissa työn aspekteissa, kuten esimerkiksi suunnitelman teossa, mutta en usko että hänen tavassaan suorittaa työtä on mitään vikaa. Hän on innostaja, kuten minäkin. Hän kokee että oman tekemisen kautta nuoret saadaan innostettua tekemään itsekin, ja syy miksi me siinä onnistumme, on siinä että olemme itse innostuneita, ja osaamme innostaa tekemisen kautta.
Itsehän kohtasin tätä samaa projektin aikana siinä että kun kaksi erilaista nuorisotyöntekijää seurasi ryhmämme touhua, He näkivät oman tekemisen kautta innostamisen keskenämme puuhastelulta, kun taas ainakin itse näin sen juuri sitä mitä se oli: oman tekemisen kautta innostamiselta. Jos nuoria olisi osallistunut niin paljon, että jonkun olisi pitänyt jäädä ulkopuolelle, olisi ulkopuolelle jäänyt ollut ohjaaja: Ohjaaja astuu syrjään toiminnasta, jos nuoret saadaan keskenään toimimaan ryhmässä. Tämä on mielestäni sosiaalista vahvistamista. Saada nuoret toimimaan ryhmässä.
Palatakseni aiemmin kirjoittamaani pätkään   Onko nuorisotyötä tehtävä samalla lailla jos ohjaaja on koko ajan mukana siinä mitä tapahtuu ja kyselemässä, niin onko se sosiaalista vahvistamista, vai vahtimista, ja keskustelun yllä pitämistä?

Palatakseni tuohon toveriini: Hänen käyttämiensä tapojen aliarviointi, ja dissaus on mielestäni väärin, sillä hän oli päässyt samaan lopputulokseen, kuin muutkin: nuoret tekivät töitä yhdessä. Mielestäni työssä tulisi muistaa että se mikä toimii yhdellä, ei toimi toisella, mutta se ei tarkoita että tämän metodit olisivat yhtään sen vääremmät kuin toisen.


Kysyinkin opettajaltamme onko asiasta tehty tutkimusta, tai asiasta kirjoitettu kuinka tehdyn työn suorittaja vaikuttaa työn tuloksiin, jos verrataan esim. analyyttisen ohjaajan ja innostavan ohjaajan työtä. Omaan mieleeni tuli vain Torey Haydenin kirjat, jotka opettajamme oli "pakottanut" (= yksi kirja piti lukea, luin 5, onneksi hän tutustutti minut tuotoksiin) lukemaan kurssin aikana. Torey Hayden oli oman alansa "outolintu", hän ei uskonut teorioihin, kuten en minäkään. Hän käytti mm. laatikon ulkopuolisia tehtäviä, jotka eivät olleet vallassa olleen opetussuunnitelman mukaisia, ja aina hänen tuloksensa puhuivat puolestaan. Hänen tuloksensa olivat aina huippuluokkaa klinikoilla tai kouluilla joissa hän työskenteli. Yksi asia toimii toisella ja toisen kohdalla, toinen taas toisilla.
Itsehän jos olisin suuri ajattelija, nero tai päättäjä, kieltäisin noudattamasta vain yhtä oppisuuntaa, vaan käskisin tutustumaan kaikkiin, ja vielä miettimään omiakin vaihtoehtoja: Jokainen ihminen on erilainen, niin työntekijä kuin myös asiakaskin, ei mitkään valmiit kaavat toimi kaikille. Siinä missä Freud painotti unien merkitystä ajatusten julkilausumana, itse näen ne jokaisella erilaisella ihmisellä eri tavoin ilmentyvinä ajatuksina mieltä askaruttavina asioina. Uni ei välttämättä kuvaa sitä mitä haluaisit tapahtuvan, se kuvaa sitä mihin mielikuvituksesi on mahdollista mennä, riippumatta siitä mitä alitajunnassasi tahtoisit tapahtuvan, tai mikä millekin on symbolista.

Miten tekemämme nuorisotyön voidaan nähdä erilailla

Olin jo käynyt nukkumaan, mutta minua kiukutti. Kiukutti niin että hampaat kiristyivät yhteen, ja jos otsasuonellani olisi taipumusta sykkiä, se olisi poksahtanut otsasta ulos. Mietin syvään mikä tämän taas aiheutti. Jokaisena päivänä kun olemme olleet tutustumassa koulunuorisotyötä tekeviin kouluihin, olen ollut todella vapautunut, onnellinen, ja olen iloinnut tapaamistamme upeista ihmisistä. Olen kokenut että jokainen päivä on ollut mahtava, ja tuntenut lähes joka päivän päätteeksi melkein, että ehkäpä se nuorisotyö saattaisikin olla minun juttuni...melkein...ehkäpä... Taas jokaisen koulunuokkupäivän aikana ja jälkeen tunnen ettei nuorisotyö todellakaan ole minua varten. Päivän aikana tunnen oloni ahdistuneeksi, ja jopa hieman stressaantuneeksi. Mietin iltaisin, ettei minusta koskaan ole samanlaiseksi ohjaajaksi, kuin olen nähnyt päivän aikana, ja olen tuntenut oloni todella, todella pettyneeksi sekä kiukkuiseksi. 

Tänään sen tajusin miksi minusta tuntuu tältä näiden päivien jälkeen: Olen nähnyt näinä kiukkua aiheuttaneina päivinä sellaista nuorisotyötä jota minä en halua toteuttaa. Sen tekijät ovat hyvin luontevia työssään ja todella hyviä siinä, mutta sellainen työ ei todellakaan ole minua varten. Tiedän että olemme nuoria varten työssämme, meidän tulisi osallistaa nuoria mahdollisimman paljon ja nuoret ovat pääasia. Tätä ajatusta toteuttaa kumpikin koulunuorisotyö sekä nyt projektin aikana näkemäni nuokkutyö. Olen kysellyt mikä nuoria kiinnostaa, ja nauttinut siitä suuresta, sillä olen saanut hyviä keskusteluita aikaiseksi.
Suurena erona on kuitenkin se että koulunuorisotyössä myös minuun aikuiseen, on suhtauduttu kuin tasavertaiseen ihmiseen. Myös minun sanomiseni on tärkeää, minun mielipiteelläni on myös väliä, myös minun juttujani halutaan kuulla. Olemme koulunuorisotyössä kokoustaneet tilassa jossa nuoret ovat olleet paikalla, heillä on ollut mahdollisuus osallistua keskusteluun, seurata kuinka aikuiset ihmiset keskustelevat, kuuntelevat ja toimivat vuorovaikutuksessa toisiinsa. Kuinka aikuiset ovat kohteliaita toisilleen ja todella aidosti kuuntelevat toisiaan. Nyt olen kokenut, että nuokkutyö jota olen nähnyt, menee täysin sillä painopisteellä, että nuorilta kysellään koko ajan kaikennäköistä, jos aikuisella on jotakin asiaa, sillä ei ole niin väliä, se ei ole tärkeää. Olen myös huomannut että koska ei aidosti osata kuunnella niitä aikuisia, epäselvyyksiä syntyy. 

Jos keskitymme vain ja ainoastaan siihen, että kyselemme koko ajan nuorilta jos jonkin näköistä, emmekö kasvata täysin itsekeskeisiä yksilöitä?
Jos me emme näytä esimerkillämme kuinka keskustellaan aidosti, kuinka nuoret sen oppivat. Jos kyselemme nuorilta asioita kun he räpläävät kännykkäänsä, emmekö anna signaalin että on ihan ok räplätä sitä kännykkää, kun keskustellaan? 
Jos emme kohtele toisia aikuisia kunnioittavasti, emmekö näytä tällöin nuorille ettei aikuisia tarvitse kunnioittaa, ja ettei aikuisten jutuilla ole väliä? Ei aikuisia tarvitse kuunnella. Jos meitä ei tarvitse kuunnella, niin kuinka voimme kasvattaa ketään?

Olen vuosikausia ihmetellyt mistä kasvaa niitä ihmisiä joiden keskittymiskyky toisen puheeseen on lyhyempi kuin salamanisku. Miten nämä ihmiset tuntuvat olevan kiinnostuneita vain siitä, mitä itsellä on sanottavaa. Vasta muutaman vuoden olen myös ihmetellyt sitä mistä kasvaa niitä ihmisiä joiden mielestä on kohteliasta näpyttää kännykkää jos toinen puhuu. Esim meidänkin oppitunneilla tämä oli aluksi valitettavan yleistä, tilanne on parantunut, mutta koska opittuja tapoja on hankala kitkeä pois, tapahtuu sitä välillä vieläkin. Luulin että tämä on ajan ilmiö, ja osa diginatiiviutta. Olen saanut vastauksen: näitä kasvatetaan hyväksymällä tällainen käytös, ja olemalla näyttämättä mallia siitä kohteliaasta, kuuntelevasta ja toista arvostavasta tavasta toimia. Aikuisen on oltava aikuinen. 

Koska en alaa ole päivääkään tehnyt palkkatyössä, enkä edes vielä valmistunut, en varsinkaan ole oikeutettu sanomaan että onko tämä tapa oikea vai väärä, mutta sen voin sanoa, että jos nuorisotyö kuuluu suorittaa tuolla tavoin, se ei todellakaan ole minua varten. Aikuisellakin on oikeus aikuisuuteen!

Fysiikkaa

Tulihan taas käyttöä tällekin blogille, hieman on jäänyt vähälle huomiolle, kun ei tahdo muistaa ja ehtiä tehdä. Tämäkään kirjoitus ei tänne kuuluisi, mutta kun huomasinkin koulumme nettikurssien suortitusohjelmassa, että sinne ei tälle kurssille voi liittää word-tiedostoa, ajattelin että koska vaivalla tällaisen väänsin, niin jotenkin se on saatava opettajalle. Kyseiseen ohjelmaan voi kuitenkin liittää kuvan nettiosoitteen, joten tallensin Word-tiedoston pdf:nä, photoshopilla tallensin siitä jpeg-tiedoston ja julkaisen sen täällä. Josko ei nyt tullut aivan turhaan väännettyä tätä työtä.

Kulttuuriohjaukseen tutustumisen viimeinen päivä

Elippäs aika rankka viikko on takana. Maanantaina oli se senioriohjaus, tiistaina taas lähdettiin Evolle vaeltamaan, paluu oli keskiviikkona. Ja kun tuo vaeltaminen ei ole lainkaan minun juttuni, niin se söi naista rotan lailla. Sekin on hassua että niin paljon kuin sitä metsikössä rämpimistä vihaankin, niin silti reissu oli (kiitos ihanan luokkani) aivan mahtava. Oli upeaa huomata kuinka kaikki auttoivat toisiaan, ja kuinka hyvin toiset otettiin huomioon. No ehkäpä kirjoitan tuosta retkestä joku kerta enemmän tänne, ihan omana osionaan, nyt en jaksa, sillä kuviakaan en saa siitä, kun kännykkäni jossa kuvia on sanoi juuri sopimuksen irti. Itse ottamani valokuvat tallentuvat automaattisesti Skydriveen, mutta kaikki retken valokuvat olivat muiden ottamia, ja Whatsappissa jaettuja, sillä oman kännykkäni akku oli niin huono, ettei kestänyt paljon mitään. No mutta olihan tuolla alkujaarittelulla taas pointtikin: Niin paljon kuin vaeltaminen olikin syvältä suolesta, niin paljon taas kulttuuriohjaus oli minun juttuni. Meidän piti valita yksi kuva joka kuvasi tuntemuksiani koko kurssista, valitsin seuraavan:

Eli yksi kuva kertokoon enemmän kuin tuhat sanaa: Kuin kala vedessä. Niin kotoisaksi tunsin oloni näillä tunneilla. Viimeisenä päivänä kävimme kuuntelemassa Lahden kaupungin orkesterin kenraaliharjoituksia, ja vaikka tuon tyypin klassinen musiikki ei minua sykähdyttänyt, istuin silti salissa huomattavan paljon mieluummin kuin rämmin metsikössä. Lopuksi piti valita kuva joka kuvasti mielipidettäni opettajasta, ja kirjoittaa terveiset / palaute. 

Olin hieman kuumeessa, joten en muista tarkalleen mitä opettajalle kirjoitin, toivottavasti jotakin edes suunnilleen järkevää. Kuva kertoo lämpimästä fiiliksestä joka minulle on tunneilta jäänyt, ja kuinka Johanna ohjaa meitä ryhmän ulkopuolelta seuraten, olemalla paikalla, mutta kuitenkin antaa ryhmän itse kehittyä. 

Sirkushuveja ja leipää (porkkanakakkuupas) senioreille

Kävimme ohjaamassa maanantaina 15.9. vuorostamme niitä senioreita Wanhassa Herrassa. Ryhmämme koostui veteraaneista, ja koska itse olin tutustunut jo senioreiden ohjaamiseen Monitoimikeskus Takataskussa, odotin tätäkin aivan innolla. Tietysti pientä jännitystä oli tässäkin havaittavissa, mutta ei suuressa määrin. Vaikka tehtävä pitikin tehdä ryhmänä, niin taisin ottaa aika paljon vetovastuuta tässä ohjaamisessa. Huomasin sen jo aiemmin, mutta kun mietin asiaa, ja asetin itseni luokkatovereideni asemaan, ajattelin että tällä kertaa annan itseni sen tehdä. Jos mietin itseäni 16 vuotiaana, olisi senioreiden ryhmän ohjaaminen tuntunut todella jännittävältä, enkä olisi itse siihen pystynyt. Täytyykin siis todella ihailla yhtä ryhmämme jäsentä, joka vetäisi jumppaosionsa todella hyvin, ja ilman minkäänlaista muistilappua. Todella hyvin meni.

Mitä me sitten teimme? Aiemmassa kirjoituksessani kerroin että ryhmältä oli tullut toive, että vetäisimme yhteislaulua ja tuolijumppaa. Mainitsin myöskin siinä että noilla toiveilla saa korkeintaan sulavasti 1/2 tunnin ohjelman vedettyä. Lisäksi tarjosimme aluksi kakkukahvit porukalle. Varasuunnitelmana oli "oululaiset murresanat", ja onneksi se oli matkassa, sillä aikaa meni palautteen antoineen tasan tunti.
1. Joimme aluksi kahvit ja hieman höpöttelimme niitä näitä.
2. Lauloimme yhteislaulut niin että olin tallentanut laulettavat kappaleet tietokoneelle, ja soitimme taustalla niitä, samalla kun lauloimme tulostamistamme papereista mukana. Emme laulaneet lauluja yhteen pötköön vaan otimme aluksi yhden, tunnin puolessa välissä yhden, ja lopuksi vielä yhden. Ehdimme laulaa Tapio Rautavaaran "Hummani hei", Esa Pakarisen "Lentävä Kalakukko" ja Juha Vainion "Käyn ahon laitaa" kappaleet.
3. Meillä oli jumppatuokio jonka ohjasimme niin että minä vedin alussa osion jossa heräsimme vasta aamulla sängystä, ja aloitimme päivän kasvojoogalla. Sitten nousimme ylös, keitimme puuroa, puimme, ja suuntasimme metsään. Toinen ryhmäläinen veti metsäosion. Ja lopuksi hartioiden taputtelut.
4. Meillä oli lähes puoli tuntia vielä aikaa noiden kahvitteluiden ja jumpan jälkeen, joten kaivoin esiin pussukan, josta jokainen sai nostaa yhden murresanan. Yhdessä sitten arvuuttelimme mitä sanatarkoitti, tai toiko se jollekin jotain muuta mieleen.
5. Lopuksi oli palautteen anto: Olin tulostanut laput joihin olin merkannut 1-3 arvosanat, 4:stä eri kategoriasta: Ohjaajien innostuneisuus, ammattimaisuus, ohjelman suunnittelu ja toteutus. Lisäksi olin laittnut kohdan muuta, johon sai laittaa esim. toiveita, jos joskus tulisimme uudestaan heitä ohjaamaan. Muuta kohtaan tuli pari "lisää" ja "tulkaa uudestaan" palautetta. Arvosanaksikin saimme 2,8 / 3 eli ei lainkaan pöllömmin.
Niin paljon oli kamaa kannettavana tuonne ohjaukseen että tää vanhus ei jaksanut enää kantaa kaikkea joten tyylillä mentiin taksin kyydillä...:)

Draamaprosessi Felmanniassa.... siis että mit?

Minua harmittaa todella paljon ettei tästä päivästä tullut otettua yhden ainuttakaan valokuvaa, sillä tämä oli tähän astisista koulupäivistä ehdottomasti mahtavin. Meillä oli Shakespeare tunnilla aiemmin yhden päivän osuus se että katsoimme elokuvan Romeo + Julia (1996) Sisällytimme tämän myös tähän päivään, niin että toimme elokuvassa olevat kaksi "jengiä" Capuletit ja Montaguet (Sharks and Jets 1961) mukaan tehtävään.

1) Päivä alkoi jakamalla luokka kahteen "jengiin", jotka alkoivat ensin varastamaan toisiltaan käsiin sidottuja jengitunnusmerkkejä eli valkoisia tai punaisia naruja, samaan aikaan koskemalla toista päähän ja huutamalla "Buujaa!" Tällöin vastapuolen jengiläinen joutui pesään, josta oma jengiläinen saattoi tulla pelastamaan käsiin koskemalla ja huutamalla "Hatatataa!"
Hetken pelattuamme näin vaihdettiin kosketus niin että piti saada toisen nilkat kiinni, ja huutaa tuo "buujaa". Pyörin lattialla, ja jalkani olivat välillä mitä oudoimmissa asennoissa, kun yritin välttää ettei kukaan saanut toista jalkaani kiinni, vaikka toisen oli saanutkin. Vaikka valokuvia päivästä ei jäänytkään, on polvissani komeat mustelmat muistona.

2) Tämän jälkeen meidän tuli keksiä ryhmällemme nimi, logo, mitä edustamme, minkälainen jengi olemme (organisaatio:johtajuus tms)  ja pieni esittely. Tässä kohtasimme aluksi pieniin ongelmiin: Kaikki eivät ajatelleet jengeistä täysin samoin. Omaan mieleeni kuulleessani sanan jengi nousee ensimmäisenä moottoripyöräjengi, Bloods and Crips tai sitten tuo aiemmin jo mainitsemani Sharks and Jets. Eli itse käsitän jengillä jollakin tasolla organisoitua ryhmää, jolla on selkeästi johtohamo. Ihmettelin kun väittelimme asiasta että mikä ihme tässä on kun osa kivankovaa väitti ettei jengeissä ole johtohahmoa. Sitten sen hokasin: Suomessa sanaa "jengi" on käytetty kautta sen syntyhistorian liian löyhästi. Monesti kun Suomessa puhutaan jengistä, "Jengit sotajalalla"tarkoitetaan itseasiassa nuorisoryhmää, ei jengiä. Esimerkiksi ruotsalainen The Enget Gäng, vaikka tästä käytettiin nimeä jengi, katsoivat Ruotsin viranomaiset ettei se itseasiassa ollut jengi, sillä heillä ei ollut selkeää hierarkiaa, vaan pääsääntöisesti rötöstelyistä vastasi yksi kaksi tyyppiä. He katsoivat kyseessä olevan laajalle levittäytyneen nuorisoryhmän, ei siis jengin.
No mutta tästä väittelystä selvisimme, kun päätimme jatkaa muiden asioiden miettimistä. Mielstäni ei kannata jauhaa jos toinen on tiukasti jotakin mieltä. Se ei edistä ryhmän asiaa, ja kun tästä asiasta jauhaminen lopetettiin, alkoikin loistoideoita ryhmältä tulemaan.
Jengimme oli "Sähterit" eli Sähläävät Hipsterit, jotka olimme löytäneet toisemme Anonyymeissä Sählääjissä, ja koimme yhteenkuuluvuuden tunnetta tätä kautta. Logomme pipo ja silmälasit. Yhteinen aktiviteettimme oli Triolla "henkailu". Paras kohta ryhmämme esittäytymisessä loistavan tanssimme lisäksi oli Nikon "avautuminen" kuinka vaikeaa on elää sähläämisen kanssa. "Se on niin rankkaa, kun Starbucksissa oot just ostanut uuden kahvin ja oot istumassa pöytään, niin jo taas on kahvit sylissä...joka kerta." :D

3) Dance battle: Eli meidän tuli tanssia kilpaa vastakkaisen jengin kanssa. Siinä sitä tyrät rytkyen jorattiin. Tässäkin oli hieman erimielisyyttä siitä miten battlet koostuvat. Itse olen tottunut että tullaan porukalla esiin, vedetään hetki synkassa ja sitten on henkilökohtaisten / pienempien osien veto. Isona osana tietysti battleissa on (hyvän urheiluhengen vastaisesti) toisen "jengin" dissaus.

4) Viimeisenä oli roolien vaihto, ja jokaisen tuli valita itselleen ammatti, tai jokin hahmo joka olisi kaupungin kokouksessa, jossa mietitään mitä meidän tulisi tehdä kaupungissa riehuville jengeille. Tästähän se riemu syntyi... Olen koko ajan sanonut kuinka mahtava meidän luokka on, mutta tuon tehtävän aikana se tunne vielä vahvistui. En voinut kuin nauraa kippurassa (sain siis hepulikohtauksen) kun luokkamme jäsenet esittelivät itsensä. Päällimmäisenä mieleeni jäivät Usko Rauhanen, kirkon nuorisotyön edustaja, (poika nimeltä) Hellevi, Alibaba, "putkaan vaan" poliisi, Juuso eläkeläinen sekä "mereen" nuoriso-ohjaaja. Esille tulleita ideoita nuorison kaduilta rötöstelemästä pois saamiseksi olivat seuraavat: "Putkaan vaan", "käpylehmä festarit", "rahat säästöön" ja "putkan kautta mereen". :D

Matkalla draamaprosessiin jäin ihastelemaan näiden kukkien täydellisiä värejä

                                             



Aivan Mahtava Päivä!!!!!!